Tänään jouduin kohtaamaan kauhun hetket kun perheen äiti päätti, että ajelulle on lähdettävä. Uskokaa tai älkää osasin ajaa väärällä puolella. Se jopa tuntu suhteellisen normaalilta. Olin kyllä mielessä tehny sellasta mielikuvaharjottelua ja ajanu automatolla "väärää" kaistaa. Ehkä siitä oli apua tai sitten vaan olen luonnonlahjakkuus. :) Auto onneksi on uusi ja lähes samanlainen kun omalta äidiltä löytyy kotoa. Ja kyllä, ajoin myös paikoissa, jossa oli muita autoja ja liikennevaloristeyksiä. Liikenneympyrä on kuulemma suhteellisen haastava.. Seuraavaks pitäis sitten yhdistää siihen ajamiseen kartta/päämäärä. Yhtäaikaa pitää miettiä, että mihin menee ja millä puolella ajaa.
Eilen olis kyllä kartta ollu tarpeen kun sain kyydin ostoskeskukseen n. 4km kotoota ja ilmotin, että joojoo kyllä mä osaan kävellä tästä kotiin. Lähdin siitä sit käpyttelemään siihen suuntaan josta muistelin meijän ajelleen. Kävelin n. tunnin ja sit alko epäusko iskeä. Kaikki paikat näytti ihan samalta joka risteyksessä ja tajusin, että mulla ei ollu mitään aavistustakaan minne olin menossa. Muistin vaan, että jostain piti kääntyä oikeelle. Loppujen lopuks päätin kääntyä takasin ja ettiä bussipysäkin, jossa lukee päämääränä Brassall (eli tämä paikka jossa asun.) Kävelin n. kilometrin takasin siihen pysäkille, ni eiköhän se bussi menny ihan samaa reittiä, mitä olin jo kerran kävelly. Lopulta selvis, että olin n. kilsan päässä perillä, kun olin päättäny kääntyy takasin. No pääsin sit lopulta tänne kuitenkin. Neljän kilometrin matka kesti reilu puoltoista tuntia :D
Eilen sain hommattua myös puhelinliittymän, jolla sitten voi soitella halvemmin täällä. Siinä oli myyjällä ja mulla kieli solmussa, kun se ensin kysy mun nimeä ja yritin sitä sit tavata, ja sit se kysy vielä äidin tyttönimeä ns. turvasanaksi ja se on Vuorenoja. Hahah.. en tiedä mikä vuorijono siellä nyt lukee, mut yritys oli kova puolin ja toisin.
Tänään oli myös ensimmäinen työpäivä. Jäätiin ekan kerran kolmestaan tänne ja vielä niin, että lapset heräs siihen, et äiti on poissa. Vähän niille meinas tulla itku, mut äkkiäkös ne siitä tokenivat. Pientä rajojen kokeilua on ollu ilmassa, mutta hyvin me täällä pärjättiin. Aamulla meinasin saada vihat päälleni perheen pikkukokilta (2v.), jonka mielestä en tehny puuroa oikein. Täällähän ei keittiössä saa tehdä mitään ilman että hän on paikalla. Kauheeseen ääneen täällä huudettiin että no,no,no,no,no!! Kovasti hän yritti selittää, että miten se puuro tehdään, mut en sit lopultakaan ymmärtäny. Lopulta päästiin sopimukseen, että mun puuro on vähän erillaista ku äitin ja hän suostu sekottamaan hiutaleita nesteeseen. Myöhemmin selvis, että äiti tekee vesipuuroa ja minä tein vesi/maitopuuroa. Ei kuulemma maistunu kaurapuurolle, mutta hyvin näytti maistuvan. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti